Olen tänään iloinen siitä, että sain harjoittelupaikan nuoruuteni unelma-alalta. Tuntuu tosi hyvältä.

Muutenkin työttömyys on jäänyt mielessä taka-alalle. Päätin yks päivä lopettaa murehtimisen, varsinkin urasta murehtimisen ja sen sijaan keskittyä tässä hetkessä elämiseen. Eihän se aina niin helppoa ole, kun on tottunut vatuloimaan tulevaisuutta ajatuksissaan, mutta päättäväisesti pyyhin pois mielestä urasuunnitelmat.

Maailma näyttää tällä tavalla katsottuna paljon ystävällisemmältä, valoisammalta ja turvallisempa. Kun keskittyy arjen perusrutiineihin: lapsen kuskaamiseen päiväkotiin ja pois, ruoan laittoon ja takkatulen sytyttämiseen, lenkkeilyyn ja niin edelleen sen sijaan että pohtisi typeriä urapolkua, elämässä tuntuu olevan paljon enemmän järkeä.

Potkujen jälkeen olen ollut jollain lailla jäässä ja jämähtänyt. Nyt olen taasen heräämässä henkiin, ja vanhat mielenkiinnon kohteet palaavat elämään. Ehkä se on merkki itsetunnon hiljaisesta uudelleenrakentumisesta. Ehkä tosiaan vielä joskus uskallan luottaa omiin taitoihini ja osaamiseeni.