Tässä tilanteessa, kun olen työttömyysmarkkinoilla, olen alkanut pohtia nuoruuden unelmiani, lähinnä ammatteja. Ajattelinkin etsiä kurssiin kuuluvan työharjoittelupaikan nuoruuden unelma-alaltani. Toivottavasti tärppää. Harjoittelu on vasta keväällä, joten minulla on vielä rutkasti aikaa.

Vaikka surenkin työttömyyttäni ja pienentyneitä tulojani, olen iloinen siitä tilaisuudesta, mikä elämääni on ilmaantunut potkujen ansiosta. Pikkuhiljaa arkeen on syntynyt tilaa ajatella ja prosessoida asioita. Esimerkiksi vasta nyt tajuan, että olen voinut suurimman osan urastani jollain lailla huonosti; olen ollut tukahtunut töissäni. En todella ole päässyt toteuttamaan itseäni. Aiemmin en ole tätä huomannut. Tunnen siis jopa helpotusta nyt: ikään kuin pystyn paremmin hengittämään ja kokemaan vapautta ja iloa.

Löydän itsestäni uusia puolia kuten sen, että olen pikemminkin käytännöllinen kuin teoreettinen tyyppi ja tykkään puuhastella käsilläni asioita. Pidän myös liikkumisesta enemmäin kuin ennen. Nyt minulla on siihen energiaa. Työ ei määritä minua enää, ei aseta normeja eikä kahleita eikä myöskään rajoita minua tiettyyn muottiin. Toki opiskelussa on jotain samaa, mutta ei läheskään niin valtavasti kuin työssä tai ammatissa. Voin ajatella itseäni aivan toisena ihmisenä kuin ennen. En esittele itseäni enää ammatti edellä. 

En ole aikaisemmin tajunnut, että oikeasti unelmat on tehty toteuttamista varten. Olen sopeutunut töihini ja ajautunut niihin. Vaikka en ole ole ollut uraohjus, minulla on suhteellisen paljon kokemusta ja ammattitaitoa ikäisekseni. Olen alkanut haikailla irtiottoa menneisyydestä ja entisestä urapolustani. Haluan jotain ihan muuta, ja pieneen mieleeni on välähtänyt, että minulla todella on jotain, haaveammatti, mitä haluaisin kokeilla, että onko se minun juttuni ja nauttisinko siitä työstä. Sitä päin siis, vaikkakin vielä vajaalla itseluottamuksella ja varovaisella mielellä. Vahvistuisinpa tästä.