Viime kirjoituksen jälkeen olen käynyt kahdessa työhaastattelussa, ja molemmissa olen niiden onnekkaiden joukossa, jotka pääsevät soveltuvuusarviointeihin. Testejä siis edessä.

Kurssille on ollut vähän työlästä motivoida itseään, ja sikainfluenssa pelottaa lasten puolesta. Eli syksy on edennyt hieman pimeästi ja takkuisesti. Olen ollut hämmästynyt päästessäni testeihin. Luulin, että itsetuntoni on niin alhaalla potkujen jälkeen, että se heijastuisi haastattelutilanteissa, mutta ei sittenkään. Ehkä noihin tapaamisiin on tuonut itsevarmuutta se, että minulla on keväälle jotain kivaa odotettavaa, vaikka en töitä saisikaan: harjoittelu mieleisellä alalla.

Antakaapa vinkkejä, kuinka piristyä syysväsymyksessä!

Olen tänään iloinen siitä, että sain harjoittelupaikan nuoruuteni unelma-alalta. Tuntuu tosi hyvältä.

Muutenkin työttömyys on jäänyt mielessä taka-alalle. Päätin yks päivä lopettaa murehtimisen, varsinkin urasta murehtimisen ja sen sijaan keskittyä tässä hetkessä elämiseen. Eihän se aina niin helppoa ole, kun on tottunut vatuloimaan tulevaisuutta ajatuksissaan, mutta päättäväisesti pyyhin pois mielestä urasuunnitelmat.

Maailma näyttää tällä tavalla katsottuna paljon ystävällisemmältä, valoisammalta ja turvallisempa. Kun keskittyy arjen perusrutiineihin: lapsen kuskaamiseen päiväkotiin ja pois, ruoan laittoon ja takkatulen sytyttämiseen, lenkkeilyyn ja niin edelleen sen sijaan että pohtisi typeriä urapolkua, elämässä tuntuu olevan paljon enemmän järkeä.

Potkujen jälkeen olen ollut jollain lailla jäässä ja jämähtänyt. Nyt olen taasen heräämässä henkiin, ja vanhat mielenkiinnon kohteet palaavat elämään. Ehkä se on merkki itsetunnon hiljaisesta uudelleenrakentumisesta. Ehkä tosiaan vielä joskus uskallan luottaa omiin taitoihini ja osaamiseeni.

Sain yllättäen työhaastattelukutsun, jännittävää ja mielenkiintoista. Edellisestä haastattelusta viisastuneena en vielä viitsi hirveästi tuuletella. Haku on kolmivaiheinen: haastattelun jälkeen tulee osalle porukasta soveltuvuusarvioinnit. Minulla on pari viikkoa aikaa valmistautua, hyvä niin.

Sitten huomenna menen toiseen haastatteluun: nuoruuden haavealalleni. Se on kevään harjottelupaikkaa varten. Tuo haastattelu jo jännittää minua. Olo on vähän ristiriitainen: nuo edellä mainitut työt ovat täysin toistensa vastakohdat. Ja tietysti harjoittelupaikka on turha silloin, jos vaikka työllistyisinkin ennen sitä. Koitan pysyä rauhallisena: se on vaikeaa, kun on innostunut molemmista.

Kirjoitan tätä blogia kurssilla: opetus on sen verran verkkaista, että ehdin samalla tehdä muutakin. Kyllä niin paljon mieluummin olisin töissä, mutta minkäs teet. On vain jaksettava olla kärsivällinen ja luotettava tulevaisuuteen. Useimmiten jaksan olla luottavainen, mutta viime viikolla oli pari todella surullista päivää; epätoivo yritti päästä niskan päälle.

Olipa mukava saada kommentti omaan blogiin. Toivottavasti niitä tulee jatkossakin.

Tässä tilanteessa, kun olen työttömyysmarkkinoilla, olen alkanut pohtia nuoruuden unelmiani, lähinnä ammatteja. Ajattelinkin etsiä kurssiin kuuluvan työharjoittelupaikan nuoruuden unelma-alaltani. Toivottavasti tärppää. Harjoittelu on vasta keväällä, joten minulla on vielä rutkasti aikaa.

Vaikka surenkin työttömyyttäni ja pienentyneitä tulojani, olen iloinen siitä tilaisuudesta, mikä elämääni on ilmaantunut potkujen ansiosta. Pikkuhiljaa arkeen on syntynyt tilaa ajatella ja prosessoida asioita. Esimerkiksi vasta nyt tajuan, että olen voinut suurimman osan urastani jollain lailla huonosti; olen ollut tukahtunut töissäni. En todella ole päässyt toteuttamaan itseäni. Aiemmin en ole tätä huomannut. Tunnen siis jopa helpotusta nyt: ikään kuin pystyn paremmin hengittämään ja kokemaan vapautta ja iloa.

Löydän itsestäni uusia puolia kuten sen, että olen pikemminkin käytännöllinen kuin teoreettinen tyyppi ja tykkään puuhastella käsilläni asioita. Pidän myös liikkumisesta enemmäin kuin ennen. Nyt minulla on siihen energiaa. Työ ei määritä minua enää, ei aseta normeja eikä kahleita eikä myöskään rajoita minua tiettyyn muottiin. Toki opiskelussa on jotain samaa, mutta ei läheskään niin valtavasti kuin työssä tai ammatissa. Voin ajatella itseäni aivan toisena ihmisenä kuin ennen. En esittele itseäni enää ammatti edellä. 

En ole aikaisemmin tajunnut, että oikeasti unelmat on tehty toteuttamista varten. Olen sopeutunut töihini ja ajautunut niihin. Vaikka en ole ole ollut uraohjus, minulla on suhteellisen paljon kokemusta ja ammattitaitoa ikäisekseni. Olen alkanut haikailla irtiottoa menneisyydestä ja entisestä urapolustani. Haluan jotain ihan muuta, ja pieneen mieleeni on välähtänyt, että minulla todella on jotain, haaveammatti, mitä haluaisin kokeilla, että onko se minun juttuni ja nauttisinko siitä työstä. Sitä päin siis, vaikkakin vielä vajaalla itseluottamuksella ja varovaisella mielellä. Vahvistuisinpa tästä.

Kävin työpaikkasivut läpi ja aika heikolta näyttää. Löytyi yksi paikka, jota hakea. Se ei hirveästi lämmitä, sitä kilpailu on kovaa. On tyhjä ja hivenen epätoivoinen olo. Välillä tuntuu, etten näe nenääni pidemmälle ja meinaan vaipua mustaan synkkyyteen. Sitten valoisina hetkinä uskon, että tälläkin vaiheella elämässä on jokin tarkoitus ja että varmasti päädyn entistä parempaan työpaikkaan jos vain jaksan uskoa niin ja pysyä rauhallisena.

Kurssilla oli ihan hyvä päivä ja muutenkin se vaikuttaa rennolta ja samalla sisältöä tuottavalta ratkaisulta tähän elämäntilanteeseen.